Täytän parin viikon kuluttua 32 vuotta. Noin kuukausi sitten elämäni ensimmäistä kertaa eteeni tuli ajatus siitä, että itselle pitää oppia antamaan armoa.
Mitä ihmettä?!
Tämä kuului Nuorten Akatemian koulutukseen johon osallistuin. Elämä on oppimista, virheistä voi oppia ja niin moni muukin asia vaikuttaa onnistumiseen kuin oma välitön yrittäminen tai työpanos.
Mitä mannaa kaltaiselleni itsekriitikolle, miksi TÄTÄ ei opeteta peruskoulussa? Tai edes amiksessa ja lukiossa? Tai edes yliopistossa? Ehkä tämä on vain elämänkouluun kuuluva oppiaine.
Tämä nyt liittyy edelliseen tekstiini luontevasti, siihen että olen oppinut ajattelemaan asioita toisenkin kerran ja epäonnistumisissakin yrittämään positiivisia ajatuksia, ensikerralla tiedän paremmin! Olen myös alkanut ajattelemaan uusien asioiden kohdalla että tämähän meni hyvin ENSIMMÄISEKSI KERRAKSI. Kukaan ei ole seppä syntyessään, niin teknisiä, ammatillisia, teoreettisia kuin sosiaalisiakin taitoja opitaan jatkuvasti. Ihmisen kehitys lakkaa vasta varsin seniilissä vaiheessa, siitä on todisteena sekin kuinka pitkään esimerkiksi muistisairauksia potevat ihmiset voivat salata ongelmansa ja selvitä arjessa.
Olisiko ihmislaji selvinnyt näin pitkälle ja levinnyt näin laajalle ilman sosiaalisia kykyjään, mutta myös kykyä oppia jatkuvasti uutta, sopeutua, oppia varomaan vaaroja ja hyödyntämään mahdollisuuksia ja keksintöjä.
Olen viimeakoina välillä ihan sanonut itselleni ääneen "Anna nyt vähän armoa itsellesi", kun pahin perfektionismikohtaus on uhannut ajankäyttöäni, tai erittäin huonosti nukuttu yö on muuttanut aivot kaurapuuroksi ja toimintakyky on hetkellisesti laskenut.
Itselleen armon antaminen tai armollisuus ei tarkoita asioiden lekkeriksi lyömistä, laiskuuden puolustelua, veruketta oman osansa tekemättä jättämiseen.. se on hyvä työkalu elämän mielekkyyden ja oman hyvinvoinnin kannalta.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti