Nytpä on vierähtänyt pitkä aika edellisestä blogitekstistä. Remontoin asunnon, josta muutin pois, sitten sairastin kevätflunssan ja muutin uuteen osoitteeseen. Paljon toki muutakin on tapahtunut, mutta en vain ole saanut itsestäni irti kirjoitella tänne mitään.
Muuttaminen on ihmeellistä hommaa, käyt läpi tavarasi, stressaat, mietit käytännön asioita, mistä muuttoauto, miten kissojen kanssa muutto sujuu, minä päivänä pääsee muuttamaan ja niin edelleen. Sitten itse muutto järjestyy ja alkaa vähän päinvastainen rumba, puretaan tavarat, yritetään löytää hyvä järjestys uudessa kodissa, kissat alkavat tottua, itsellä on vielä kaikki hukassa vaikka tämä jo kodilta näyttää. Kavereita, ystäviä ja perheenjäseniä on rasitettu muuttopuheilla jo viikkoja. Tuntuu että oma elämä on poissa raiteiltaan, mitään ei saa aikaiseksi vaikka kuinka muka puuhaisi jotain koko ajan. Huomaa että äkkiä onkin vierähtänyt jo viikkoja ja alkaa iskeä halu saada elämä pyörimään arkisissa ympyröissään. On tullut kevätkin kuin yllättäen.
Pitäisi tehdä sitä ja tätä, kaikki venyy ja päivät kiitävät ohi kuin pikajuna, perusasiat vievät huomattavasti aikaa kun kaikki pitää etsiä ja järjestääkin uudelleen. Kylpyhuoneen pesuun meni monta tuntia.. edellinen asukas ei ollut muistanut siivota lähtiessään, eikä varmaan pariin vuoteen muutenkaan. Harmittaa kun itse on siivonnut viimeisen päälle, maalannut, jynssännyt. Liian tunnollinen.
Uusi koti tuntuu kaikesta huolimatta kodilta, pikkuhiljaa on aloitettava oikea arki, lukeminen, kirjoittaminen. Ehkä tämä tästä, elämä voittaa ja pari muuta fraasia:)
maanantai, 23. huhtikuuta 2012
torstai, 1. maaliskuuta 2012
Armo itseä kohtaan
Täytän parin viikon kuluttua 32 vuotta. Noin kuukausi sitten elämäni ensimmäistä kertaa eteeni tuli ajatus siitä, että itselle pitää oppia antamaan armoa.
Mitä ihmettä?!
Tämä kuului Nuorten Akatemian koulutukseen johon osallistuin. Elämä on oppimista, virheistä voi oppia ja niin moni muukin asia vaikuttaa onnistumiseen kuin oma välitön yrittäminen tai työpanos.
Mitä mannaa kaltaiselleni itsekriitikolle, miksi TÄTÄ ei opeteta peruskoulussa? Tai edes amiksessa ja lukiossa? Tai edes yliopistossa? Ehkä tämä on vain elämänkouluun kuuluva oppiaine.
Tämä nyt liittyy edelliseen tekstiini luontevasti, siihen että olen oppinut ajattelemaan asioita toisenkin kerran ja epäonnistumisissakin yrittämään positiivisia ajatuksia, ensikerralla tiedän paremmin! Olen myös alkanut ajattelemaan uusien asioiden kohdalla että tämähän meni hyvin ENSIMMÄISEKSI KERRAKSI. Kukaan ei ole seppä syntyessään, niin teknisiä, ammatillisia, teoreettisia kuin sosiaalisiakin taitoja opitaan jatkuvasti. Ihmisen kehitys lakkaa vasta varsin seniilissä vaiheessa, siitä on todisteena sekin kuinka pitkään esimerkiksi muistisairauksia potevat ihmiset voivat salata ongelmansa ja selvitä arjessa.
Olisiko ihmislaji selvinnyt näin pitkälle ja levinnyt näin laajalle ilman sosiaalisia kykyjään, mutta myös kykyä oppia jatkuvasti uutta, sopeutua, oppia varomaan vaaroja ja hyödyntämään mahdollisuuksia ja keksintöjä.
Olen viimeakoina välillä ihan sanonut itselleni ääneen "Anna nyt vähän armoa itsellesi", kun pahin perfektionismikohtaus on uhannut ajankäyttöäni, tai erittäin huonosti nukuttu yö on muuttanut aivot kaurapuuroksi ja toimintakyky on hetkellisesti laskenut.
Itselleen armon antaminen tai armollisuus ei tarkoita asioiden lekkeriksi lyömistä, laiskuuden puolustelua, veruketta oman osansa tekemättä jättämiseen.. se on hyvä työkalu elämän mielekkyyden ja oman hyvinvoinnin kannalta.
Mitä ihmettä?!
Tämä kuului Nuorten Akatemian koulutukseen johon osallistuin. Elämä on oppimista, virheistä voi oppia ja niin moni muukin asia vaikuttaa onnistumiseen kuin oma välitön yrittäminen tai työpanos.
Mitä mannaa kaltaiselleni itsekriitikolle, miksi TÄTÄ ei opeteta peruskoulussa? Tai edes amiksessa ja lukiossa? Tai edes yliopistossa? Ehkä tämä on vain elämänkouluun kuuluva oppiaine.
Tämä nyt liittyy edelliseen tekstiini luontevasti, siihen että olen oppinut ajattelemaan asioita toisenkin kerran ja epäonnistumisissakin yrittämään positiivisia ajatuksia, ensikerralla tiedän paremmin! Olen myös alkanut ajattelemaan uusien asioiden kohdalla että tämähän meni hyvin ENSIMMÄISEKSI KERRAKSI. Kukaan ei ole seppä syntyessään, niin teknisiä, ammatillisia, teoreettisia kuin sosiaalisiakin taitoja opitaan jatkuvasti. Ihmisen kehitys lakkaa vasta varsin seniilissä vaiheessa, siitä on todisteena sekin kuinka pitkään esimerkiksi muistisairauksia potevat ihmiset voivat salata ongelmansa ja selvitä arjessa.
Olisiko ihmislaji selvinnyt näin pitkälle ja levinnyt näin laajalle ilman sosiaalisia kykyjään, mutta myös kykyä oppia jatkuvasti uutta, sopeutua, oppia varomaan vaaroja ja hyödyntämään mahdollisuuksia ja keksintöjä.
Olen viimeakoina välillä ihan sanonut itselleni ääneen "Anna nyt vähän armoa itsellesi", kun pahin perfektionismikohtaus on uhannut ajankäyttöäni, tai erittäin huonosti nukuttu yö on muuttanut aivot kaurapuuroksi ja toimintakyky on hetkellisesti laskenut.
Itselleen armon antaminen tai armollisuus ei tarkoita asioiden lekkeriksi lyömistä, laiskuuden puolustelua, veruketta oman osansa tekemättä jättämiseen.. se on hyvä työkalu elämän mielekkyyden ja oman hyvinvoinnin kannalta.
Mietteitä itsekriittisyydestä
Tällä kertaa ajattelin kirjoittaa vähän pohdiskelevampaan sävyyn, useimmiten näyttää että päädyn vain listaamaan mitä kaikkea elämässäni teen.
Itsekritiikki on ominaisuus, jota jokaisen olisi hyvä omata edes vähän. Jonkinlainen itsereflektio tekee ihmisen elämästä sujuvampaa, ihminen kun on abstraktiin ajatteluun kykenevä laumaeläin ja tekemisemme ja sanomisemme vaikuttavat myös muihin ihmisiin. Meille pommitetaan joka suunnasta informaatiota, välillä tuntuu että siihen hukkuu ja tukehtuu. Moni taho enemmän tai vähemmän suoraan yrittää vaikuttaa siihen, millaisia olemme, tai ehkä ennemminkin siihen, millaisia meidän pitäisi olla, millaiseksi meidän tulisi muuttua.
Kaikilla ihmisillä on jonkinlainen ihannekuva itsestään, siitä hieman kiistellään, onko ihmisen oma identiteetti eli käsitys itsestään ja paikastaan sosiaalisessa järjestelmässämme vain ihanne johon jokainen enemmän tai vähemmän tehokkailla strategioilla pyrkii. Ehkä identiteetti ei ole tila, jossa muut meidän näkevät tai kuvittelevat, eikä sekään tila missä itse todellisuudessa kaivat nenääsi ja piehtaroit sohvallasi.
Tästä tuli keskusteltua pitään yhden läheisen ihmisen kanssa, itseasiassa useammin kuin kerran. Hyvin monilla ihmisillä näyttää olevan moraali ja käsitys siitä, miten asiat toimivat, miten itse toimitaan. Se manifestoidaan puheessa, joka ei aina näytä kohtaavan käytäntöä millään tasolla. Suomeksi siis puhutaan yhtä ja tehdään toista, ylevät puheet muuttuvat käytönnön toimissamme mitä alhaisimmaksi lieroiluksi, muiden syyllistämiseksi, suuttumisiksi ja siksi, etteivät ylevät tavoitteet oikeasti koskaan täyty. Englanniksi onkin erinomainen sanonta, You sure talk the talk, but can you walk the walk? Eli puhetta piisaa mutta miten sen toteutuksen käy?
Toisille ihmisille on kehittynyt hyvä kyky itsereflektioon, he analysoivat tekemisiään ja puheitaan ja vertaavat näitä kahta tasoa toisiinsa. Kohtaako suuren suun möläyttämät sanat sen todellisuuden jossa operoidaan erilaisilla toiminnoilla, niin usein sosiaalisilla. Pidetään lupaukset, ei myöhästellä, ollaan ahkeria ja niin edelleen? Nämä yksilöt usein kykenevät myös muuttamaan toimintaansa, lupaillaan vähemmän, ei kehuta omaa ylevää moraalia vaikkapa parisuhteen tiimoilla jos kuitenkin mielii vieraaseen petiin..jos kehutaan moraalilla niin ehkä jätetään menemättä vieraaseen petiin kun ollaan parisuhteessa?
Miten se itsereflektio sitten ihmiselle kehittyy, ja miksi sitä ei näytä osalle kehittyvän lainkaan? Osa vamasti oppii ajattelemaan sillä tasolla abstraktisti esimerkiksi lukemalla psykologiaa ja ihan käytönnön elämässä, että kehitys on mahdollinen. Usein he ovat myös kriittisiä, niin itseään kohtaan kuin maailma yleensäkin. Itsekritiikki ja epäonnistumiset saavat ihmisen lopulta katsomaan tarkasti peiliin, jos näin on jo käynyt 3 kertaa, voisiko syy olla minussa? Tyytymättömyys on vain voimavara, jolla asioiden tilaa ryhdytään muuttamaan. Näitä yksilöitä ketuttaa ylitse kaiken ne, jotka sitten syyttelevät omista epäonnistumisistaan, sosiaalisista mokistaan ja muusta sitä itseensä menevää analysoijaa jos vika tarkimmankin analyysin jälkeen on syyttelijässä.
Liika itsekriittisyys voi olla tuhoava voima. Tiettyyn pisteeseen asti itsekriitisyys ja itsereflektio auttavat monessa asiassa, sen kautta opitaan ja kehitytään, tullaan paremmiksi työssä, sosiaalisissa tilanteissa ja monessa muussa. Sen hienoisen rajan ylitettyään yksilö alkaa menettämään yöuniaan, voimiaan, alkaa epäillä kaikkea mitä tekee, kaikkea mitä sattuu omaksi viaksi. Come on! joku muu voi ihan yhtä hyvin vetää maton jalkojesi alta! Liika itsekriittisyys myös saa ihmisen lannistumaan, hän voi lakata yrittämästä, kun välttää kaikkea missä voi epäonnistua niin ei tarvitse sitä hirvittävää tunnetta, häpeää, itseinhoa, raivoa tai masennusta käydä läpi. Jos et yritä, et voi epäonnistua. Valitettavasti toimii molempiin suuntiin, ellet yritä, et myöskään voi onnistua.
Itselläni välillä sairaalloinen itsekritiikki ja sitä seurannut itseinho, ne kaudet jolloin en edes yritä etten epäonnistuisi liittyvät lapsuuteen ja murrosikään. Peruskoulu, se kun yritti niin monta kertaa ihan kaikkensa mutta sai jäätävää halveksuntaa, haukkuja, väheksyntää, vähättelyä, syrjimistä osakseen. Lapsena ja nuorena ihminen todella sosiaalistuu yhteiskuntaan ja sosiaalisiin mekanismeihin, niistä on vaikea päästä eroon. Osa on niin syvällä, ettei niitä enää löydä itsekään. Itse lakkasin yrittämästä, välillä salaa myhäilin kun tiesin että haukkujen syynä oli se, etten ollut edes koskenut kotitehtäviini eikä se että olin yrittänyt parhaani eikä aikuinen sitä halunnut nähdä.
Tietysti hyvää vastapainoa oli kodin kannustava ilmapiiri, aina sai tehdä kaikkea ja vanhemmat kannustivat kokeilemaan, yrittämään ja ahertamaan. Mitähän minustakin olisi tullut, jos vanhempani olisivat viitanneet kintaalla pyrkimyksilleni tehdä kaikkea itselle mielekästä, käsitöitä, piirtää, kirjoittaa. Kotona oppi että pystyy ja voi, koulussa kaulittiin kuin voitaikinaa, kun meni liian ohueksi niin taitettiin uudestaan ja otettiin kaulin jälleen esiin. Itse tiedän, etten enää antanut mahdollisuutta edes hyville opettajilla, en luottanut opettajiin. Jos peruskoulussa on sama meininki, eikä vanhemmilla vaikka omien töidensä määrän takia tai harrastusten puutteessa ole antaa lapselle eväitä kotona, tukea kehittymiseen, onko ihme että 60 000 nuorta on vailla opiskelupaikkaa, ilman yritystäkään löytää töitä? Jos he ovat koulussa kokeneet saman, he eivät yritä koska eivät halua epäonnistua enää kertaakaan.
Ja mitä tekee markkinatalouden ihmemylly, luo nuorille kuvia asioista, jotka tekisivät heistä onnellisia jos heillä vain olisi varaa siihen.. onko sittenkin helpompaa jäädä kotiin sellaisena kuin sattuu nyt vain olemaan kuin muuttua superihmiseksi jolla on kaikkea, rahaa, valtaa, tarkkaan harkittu tyyli, oikea tuoksu, kallis auto, halutuin seurustelukumppani ja niin edelleen. Luovatko markkinavoimat visuaalisine tykityksineen myös mallin, jonka takia on helpompi hypätä ulos junasta kuin epäonnistua niiden vaatimusten täyttämisessä? Miten paljon vanhemmat ja kasvattajat näkevät siitä prässistä, mihin nuoria sullotaan ulkonäköpaineineen, supertähti hehkutuksineen, materaalisine vaatimuksineen?
Olen yhä itsekriittinen, olen usein tyytymätön työni laatuun ja saan kyllä usein myös hyvin positiivista palautetta. Yritän kaikkeni, olen silti vähän tyytymätön, minua on helppo sitten ilahduttaa koska en odota että saisin kehuja mistään! Tottakai epäonnistun välillä, kaikki sitä tekevät. Tiedän, etten osaa ottaa sitä kovin hyvin ja syytän välillä itseäni myös olosuhteista ja muiden tekemisistä. Olen kuitenkin oppinut ajattelemaan asioita vielä toisenkin kerran, oliko se niin pahaa sittenkään, opinhan sentään ja seuraavalla kerralla tiedän tämänkin homman sudenkuopat ja tuon ihmisen metkut.
Mitä tässä nyt lopuksi vielä mietin niin ensimmäiset 6 luokkaa koulussa lapsia opetetaan olemaan hiljaa ja paikoillaan ja siitä eteenpäin ihmetellään miksi he eivät osallistu, eivät kysy mitään, yritä mitään, valuvat päivästä toiseen kuin hmm.. kuusi vuotta tarkalla latistamisella, vähättelyllä, rankaisulla, osallisuuden puutteella ohjelmoidut robotit. Maailma muuttuu, toivottavasti koulukin muuttuu tai ollaan vielä ihmeellistäkin ihmeellisempien tukitoimien tarpeessa että saadaan yhteiskunta vielä toiminaan kun suuret ikäluokat eivät enää jaksa hyvinvoinnin myllyä pyörittää.
Itsekritiikki on ominaisuus, jota jokaisen olisi hyvä omata edes vähän. Jonkinlainen itsereflektio tekee ihmisen elämästä sujuvampaa, ihminen kun on abstraktiin ajatteluun kykenevä laumaeläin ja tekemisemme ja sanomisemme vaikuttavat myös muihin ihmisiin. Meille pommitetaan joka suunnasta informaatiota, välillä tuntuu että siihen hukkuu ja tukehtuu. Moni taho enemmän tai vähemmän suoraan yrittää vaikuttaa siihen, millaisia olemme, tai ehkä ennemminkin siihen, millaisia meidän pitäisi olla, millaiseksi meidän tulisi muuttua.
Kaikilla ihmisillä on jonkinlainen ihannekuva itsestään, siitä hieman kiistellään, onko ihmisen oma identiteetti eli käsitys itsestään ja paikastaan sosiaalisessa järjestelmässämme vain ihanne johon jokainen enemmän tai vähemmän tehokkailla strategioilla pyrkii. Ehkä identiteetti ei ole tila, jossa muut meidän näkevät tai kuvittelevat, eikä sekään tila missä itse todellisuudessa kaivat nenääsi ja piehtaroit sohvallasi.
Tästä tuli keskusteltua pitään yhden läheisen ihmisen kanssa, itseasiassa useammin kuin kerran. Hyvin monilla ihmisillä näyttää olevan moraali ja käsitys siitä, miten asiat toimivat, miten itse toimitaan. Se manifestoidaan puheessa, joka ei aina näytä kohtaavan käytäntöä millään tasolla. Suomeksi siis puhutaan yhtä ja tehdään toista, ylevät puheet muuttuvat käytönnön toimissamme mitä alhaisimmaksi lieroiluksi, muiden syyllistämiseksi, suuttumisiksi ja siksi, etteivät ylevät tavoitteet oikeasti koskaan täyty. Englanniksi onkin erinomainen sanonta, You sure talk the talk, but can you walk the walk? Eli puhetta piisaa mutta miten sen toteutuksen käy?
Toisille ihmisille on kehittynyt hyvä kyky itsereflektioon, he analysoivat tekemisiään ja puheitaan ja vertaavat näitä kahta tasoa toisiinsa. Kohtaako suuren suun möläyttämät sanat sen todellisuuden jossa operoidaan erilaisilla toiminnoilla, niin usein sosiaalisilla. Pidetään lupaukset, ei myöhästellä, ollaan ahkeria ja niin edelleen? Nämä yksilöt usein kykenevät myös muuttamaan toimintaansa, lupaillaan vähemmän, ei kehuta omaa ylevää moraalia vaikkapa parisuhteen tiimoilla jos kuitenkin mielii vieraaseen petiin..jos kehutaan moraalilla niin ehkä jätetään menemättä vieraaseen petiin kun ollaan parisuhteessa?
Miten se itsereflektio sitten ihmiselle kehittyy, ja miksi sitä ei näytä osalle kehittyvän lainkaan? Osa vamasti oppii ajattelemaan sillä tasolla abstraktisti esimerkiksi lukemalla psykologiaa ja ihan käytönnön elämässä, että kehitys on mahdollinen. Usein he ovat myös kriittisiä, niin itseään kohtaan kuin maailma yleensäkin. Itsekritiikki ja epäonnistumiset saavat ihmisen lopulta katsomaan tarkasti peiliin, jos näin on jo käynyt 3 kertaa, voisiko syy olla minussa? Tyytymättömyys on vain voimavara, jolla asioiden tilaa ryhdytään muuttamaan. Näitä yksilöitä ketuttaa ylitse kaiken ne, jotka sitten syyttelevät omista epäonnistumisistaan, sosiaalisista mokistaan ja muusta sitä itseensä menevää analysoijaa jos vika tarkimmankin analyysin jälkeen on syyttelijässä.
Liika itsekriittisyys voi olla tuhoava voima. Tiettyyn pisteeseen asti itsekriitisyys ja itsereflektio auttavat monessa asiassa, sen kautta opitaan ja kehitytään, tullaan paremmiksi työssä, sosiaalisissa tilanteissa ja monessa muussa. Sen hienoisen rajan ylitettyään yksilö alkaa menettämään yöuniaan, voimiaan, alkaa epäillä kaikkea mitä tekee, kaikkea mitä sattuu omaksi viaksi. Come on! joku muu voi ihan yhtä hyvin vetää maton jalkojesi alta! Liika itsekriittisyys myös saa ihmisen lannistumaan, hän voi lakata yrittämästä, kun välttää kaikkea missä voi epäonnistua niin ei tarvitse sitä hirvittävää tunnetta, häpeää, itseinhoa, raivoa tai masennusta käydä läpi. Jos et yritä, et voi epäonnistua. Valitettavasti toimii molempiin suuntiin, ellet yritä, et myöskään voi onnistua.
Itselläni välillä sairaalloinen itsekritiikki ja sitä seurannut itseinho, ne kaudet jolloin en edes yritä etten epäonnistuisi liittyvät lapsuuteen ja murrosikään. Peruskoulu, se kun yritti niin monta kertaa ihan kaikkensa mutta sai jäätävää halveksuntaa, haukkuja, väheksyntää, vähättelyä, syrjimistä osakseen. Lapsena ja nuorena ihminen todella sosiaalistuu yhteiskuntaan ja sosiaalisiin mekanismeihin, niistä on vaikea päästä eroon. Osa on niin syvällä, ettei niitä enää löydä itsekään. Itse lakkasin yrittämästä, välillä salaa myhäilin kun tiesin että haukkujen syynä oli se, etten ollut edes koskenut kotitehtäviini eikä se että olin yrittänyt parhaani eikä aikuinen sitä halunnut nähdä.
Tietysti hyvää vastapainoa oli kodin kannustava ilmapiiri, aina sai tehdä kaikkea ja vanhemmat kannustivat kokeilemaan, yrittämään ja ahertamaan. Mitähän minustakin olisi tullut, jos vanhempani olisivat viitanneet kintaalla pyrkimyksilleni tehdä kaikkea itselle mielekästä, käsitöitä, piirtää, kirjoittaa. Kotona oppi että pystyy ja voi, koulussa kaulittiin kuin voitaikinaa, kun meni liian ohueksi niin taitettiin uudestaan ja otettiin kaulin jälleen esiin. Itse tiedän, etten enää antanut mahdollisuutta edes hyville opettajilla, en luottanut opettajiin. Jos peruskoulussa on sama meininki, eikä vanhemmilla vaikka omien töidensä määrän takia tai harrastusten puutteessa ole antaa lapselle eväitä kotona, tukea kehittymiseen, onko ihme että 60 000 nuorta on vailla opiskelupaikkaa, ilman yritystäkään löytää töitä? Jos he ovat koulussa kokeneet saman, he eivät yritä koska eivät halua epäonnistua enää kertaakaan.
Ja mitä tekee markkinatalouden ihmemylly, luo nuorille kuvia asioista, jotka tekisivät heistä onnellisia jos heillä vain olisi varaa siihen.. onko sittenkin helpompaa jäädä kotiin sellaisena kuin sattuu nyt vain olemaan kuin muuttua superihmiseksi jolla on kaikkea, rahaa, valtaa, tarkkaan harkittu tyyli, oikea tuoksu, kallis auto, halutuin seurustelukumppani ja niin edelleen. Luovatko markkinavoimat visuaalisine tykityksineen myös mallin, jonka takia on helpompi hypätä ulos junasta kuin epäonnistua niiden vaatimusten täyttämisessä? Miten paljon vanhemmat ja kasvattajat näkevät siitä prässistä, mihin nuoria sullotaan ulkonäköpaineineen, supertähti hehkutuksineen, materaalisine vaatimuksineen?
Olen yhä itsekriittinen, olen usein tyytymätön työni laatuun ja saan kyllä usein myös hyvin positiivista palautetta. Yritän kaikkeni, olen silti vähän tyytymätön, minua on helppo sitten ilahduttaa koska en odota että saisin kehuja mistään! Tottakai epäonnistun välillä, kaikki sitä tekevät. Tiedän, etten osaa ottaa sitä kovin hyvin ja syytän välillä itseäni myös olosuhteista ja muiden tekemisistä. Olen kuitenkin oppinut ajattelemaan asioita vielä toisenkin kerran, oliko se niin pahaa sittenkään, opinhan sentään ja seuraavalla kerralla tiedän tämänkin homman sudenkuopat ja tuon ihmisen metkut.
Mitä tässä nyt lopuksi vielä mietin niin ensimmäiset 6 luokkaa koulussa lapsia opetetaan olemaan hiljaa ja paikoillaan ja siitä eteenpäin ihmetellään miksi he eivät osallistu, eivät kysy mitään, yritä mitään, valuvat päivästä toiseen kuin hmm.. kuusi vuotta tarkalla latistamisella, vähättelyllä, rankaisulla, osallisuuden puutteella ohjelmoidut robotit. Maailma muuttuu, toivottavasti koulukin muuttuu tai ollaan vielä ihmeellistäkin ihmeellisempien tukitoimien tarpeessa että saadaan yhteiskunta vielä toiminaan kun suuret ikäluokat eivät enää jaksa hyvinvoinnin myllyä pyörittää.
maanantai, 20. helmikuuta 2012
Yrittäjä josta tuli yrittäjä eikä enää yrittänyt yrittää!
Monimutkainen otsikko, hyvä oivallus.
Pitkäänhän tämä yrityksen alkuvaihe tuntui siltä, että yritin yrittää. Nyt kun töitä alkaa olla, on pikkuhiljaa kasvanut tunne siitä että olen oikeasti yrittäjä eikä se ole pelkkä pyrkimys enää.
Yrittäjän ammattitutkinnon viimeinen lähipäivä oli viime torstaina, Markku Moberg piti loistavan lopetuksen ja päivästä sai hyviä eväitä oman näytön tekemiseen. Nyt tehdään vielä viimeiset tehtävät, sovitaan näytön päivä ja viimeistellään näyttötekstit ja sitten se näyttö ja valmis ammattitutkinto. Alkuvuosi on ollut hyvin hektinen, joten vähän harmittavasti jäänyt oman näyttötekstin valmistelu ja hiominen nyt pariksi kuukaudeksi kokonaan. Toisaalta, olen antanut itseni tehdä niin ja keskittynyt muuhun välillä. Nyt kun lähipäivät on käyty ja loput tehtävät työn alla, voi sitten ottaa pari tehopäivää ja keskittyä täysin itse asiaan.
Nyt on Hammer Open Air 2012 festivaalinvalmistelu täydessä touhussa, Kvlt myös muuttaa maalis-huhtikuussa uusiin ja isompiin tiloihin. Itselleni nyt näyttää käyvän toisinpäin, muutto lienee edessä kissojen kanssa ja melko varmasti tyydymme yksiöön jonnekin kohtuullisten kulkumatkojen päähän keskustasta. Näistä juonenkäänteistä ehkä lisää myöhemmin, muuttosuunnitelmiin on syynä se, että kämppis haaveilee omasta kodista, on joka tapauksessa lähdössä kesäksi kenttätöihin, eikä minulla ole enää varaa jäädä tähän. Toki selviäisin varmasti kuten ennen kämppistäkin, mutta en näe enää mitään järkeä maksaa itseäni kipeäksi jos voin asua edullisemmin jopa yksin kuin tässä nyt kämppiksen kanssa.
Muutto tietysti tuo omat haasteensa ajankäyttöön ja kevään kiireisiin, mutta tuo se hyvääkin. Olen kurkkuani myöten täynnä naapureitamme, joilla juhlimisesta on tullut useita kertoja viikossa tapahtuva arkirutiini. Viimeksi lauantaina katselin parvekkeelta kun yksi naapurien vieraista kirmasi alasti pitkin katua, muiden kannustaessa aivan yhtä alasti parvekkeeltaan kuulostaen hyeenalaumalta. Okei, nuorilla pitää olla oikeus elämään, mutta millä kustannuksilla, itselläni alkaa kuppi olemaan täynnä ja siitä kyllä isännöitsijäkin on saanut kirjallisen selvityksen. Tämä nyt oli vain jäävuoren huippu naapureiden elämästä ja kaikesta siitä, mitä tässä lähiympäristössä tapahtuu.
Lauantaina pidin elämäni ensimmäisen englanninkielisen esitelmän populaarkulttuurin tutkijakoulun seminaarissa. Itseasiassa se meni hyvin, pelotti ja jännitti edelliskertaisen valossa etukäteen, mutta ei enää paikan päällä. Oikeastaan en muista puheestani juuri mitään, mikä on hyvä merkki, sanat tulivat helposti enkä tehnyt mitään maata kaatavan noloa. Toki itsekriittisenä mietin, miten paljon ehdin puhua asiaa ja miten paljon meni sivupolkuja pitkin ja niin edelleen, mutta kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen. Ehkä opin olemaan armollinen itselleni, se onkin aihe jota olen miettinyt paljon lähiaikoina. Meillä oli 2 päivää esitelmiä ja puhetta tutkijakoulun tiimoilta, hyvin monipuolinen porukka on ja oli mukava tavata muut ja kuulla mitä he tekevät.
Tämän kierroksen rahoitushaut ovat työllistäneet, nyt olen kyllä ollut ajoissa liikkeelläkin, yksi on vielä kesken mutta siihenkään ei oikeastaan mitään uutta tarvitse enää lisätä.
Olen menossa myös tekemään kouluvierailuita Halikon lukioon, odotan oikeastaan innolla mitä tuleman pitää. Opo vaikutti erittäin mukavalta ja motivoituneelta, ideioimme jo yhdessä työelämään tutustumisen mahdollisuuksia.
Turku Bandstand 2012 on myös pyörinyt taustalla, en ole kyllä kaikina iltoina mukaan päässyt, mutta ainakin sen kerran viikossa olen yrittänyt olla mukana. Vielä mennään alkueriä, ja nyt on hiihtolomaviikko joten pieni hengähdystauko kisaajilla, tuomareilla, työntekijöillä ja minullakin.
Yrittäjäkollgani Päivin kanssa lounastimme edellisviikolla vegaaniravintolassa, Päivillä oli paljon ideioita joita tässä on nyt yhdessä pyöritelty vielä sähköpostin välityksellä sen mitä on ehditty.
Pää on täynnä ideioita, lähes sellainen olo ettei tiedä mihin ryhtyisi! Aurinko paistaa vuorokauden lumimyräkän jälkeen, kohta pääsee kunnon lenkille ulkoilemaankin. Sitä ennen erinäisiä puheluita ja käytännön hommien hoitamista. Ihanan energinen olo, vaikka lauantaina seminaarin jälkeen tuntui että voisin vain nukkua kaksi vuorokautta putkeen. Pidin vähän rennomman aikataulun viikonloppuna, mutta nyt on palattava jälleen arkeen. Nyt tekisi kovasti mieli käydä käsiksi itse väitöskirjatekstiin, seminaarista jäi hyvin inspiroitunut olo.
Pitkäänhän tämä yrityksen alkuvaihe tuntui siltä, että yritin yrittää. Nyt kun töitä alkaa olla, on pikkuhiljaa kasvanut tunne siitä että olen oikeasti yrittäjä eikä se ole pelkkä pyrkimys enää.
Yrittäjän ammattitutkinnon viimeinen lähipäivä oli viime torstaina, Markku Moberg piti loistavan lopetuksen ja päivästä sai hyviä eväitä oman näytön tekemiseen. Nyt tehdään vielä viimeiset tehtävät, sovitaan näytön päivä ja viimeistellään näyttötekstit ja sitten se näyttö ja valmis ammattitutkinto. Alkuvuosi on ollut hyvin hektinen, joten vähän harmittavasti jäänyt oman näyttötekstin valmistelu ja hiominen nyt pariksi kuukaudeksi kokonaan. Toisaalta, olen antanut itseni tehdä niin ja keskittynyt muuhun välillä. Nyt kun lähipäivät on käyty ja loput tehtävät työn alla, voi sitten ottaa pari tehopäivää ja keskittyä täysin itse asiaan.
Nyt on Hammer Open Air 2012 festivaalinvalmistelu täydessä touhussa, Kvlt myös muuttaa maalis-huhtikuussa uusiin ja isompiin tiloihin. Itselleni nyt näyttää käyvän toisinpäin, muutto lienee edessä kissojen kanssa ja melko varmasti tyydymme yksiöön jonnekin kohtuullisten kulkumatkojen päähän keskustasta. Näistä juonenkäänteistä ehkä lisää myöhemmin, muuttosuunnitelmiin on syynä se, että kämppis haaveilee omasta kodista, on joka tapauksessa lähdössä kesäksi kenttätöihin, eikä minulla ole enää varaa jäädä tähän. Toki selviäisin varmasti kuten ennen kämppistäkin, mutta en näe enää mitään järkeä maksaa itseäni kipeäksi jos voin asua edullisemmin jopa yksin kuin tässä nyt kämppiksen kanssa.
Muutto tietysti tuo omat haasteensa ajankäyttöön ja kevään kiireisiin, mutta tuo se hyvääkin. Olen kurkkuani myöten täynnä naapureitamme, joilla juhlimisesta on tullut useita kertoja viikossa tapahtuva arkirutiini. Viimeksi lauantaina katselin parvekkeelta kun yksi naapurien vieraista kirmasi alasti pitkin katua, muiden kannustaessa aivan yhtä alasti parvekkeeltaan kuulostaen hyeenalaumalta. Okei, nuorilla pitää olla oikeus elämään, mutta millä kustannuksilla, itselläni alkaa kuppi olemaan täynnä ja siitä kyllä isännöitsijäkin on saanut kirjallisen selvityksen. Tämä nyt oli vain jäävuoren huippu naapureiden elämästä ja kaikesta siitä, mitä tässä lähiympäristössä tapahtuu.
Lauantaina pidin elämäni ensimmäisen englanninkielisen esitelmän populaarkulttuurin tutkijakoulun seminaarissa. Itseasiassa se meni hyvin, pelotti ja jännitti edelliskertaisen valossa etukäteen, mutta ei enää paikan päällä. Oikeastaan en muista puheestani juuri mitään, mikä on hyvä merkki, sanat tulivat helposti enkä tehnyt mitään maata kaatavan noloa. Toki itsekriittisenä mietin, miten paljon ehdin puhua asiaa ja miten paljon meni sivupolkuja pitkin ja niin edelleen, mutta kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen. Ehkä opin olemaan armollinen itselleni, se onkin aihe jota olen miettinyt paljon lähiaikoina. Meillä oli 2 päivää esitelmiä ja puhetta tutkijakoulun tiimoilta, hyvin monipuolinen porukka on ja oli mukava tavata muut ja kuulla mitä he tekevät.
Tämän kierroksen rahoitushaut ovat työllistäneet, nyt olen kyllä ollut ajoissa liikkeelläkin, yksi on vielä kesken mutta siihenkään ei oikeastaan mitään uutta tarvitse enää lisätä.
Olen menossa myös tekemään kouluvierailuita Halikon lukioon, odotan oikeastaan innolla mitä tuleman pitää. Opo vaikutti erittäin mukavalta ja motivoituneelta, ideioimme jo yhdessä työelämään tutustumisen mahdollisuuksia.
Turku Bandstand 2012 on myös pyörinyt taustalla, en ole kyllä kaikina iltoina mukaan päässyt, mutta ainakin sen kerran viikossa olen yrittänyt olla mukana. Vielä mennään alkueriä, ja nyt on hiihtolomaviikko joten pieni hengähdystauko kisaajilla, tuomareilla, työntekijöillä ja minullakin.
Yrittäjäkollgani Päivin kanssa lounastimme edellisviikolla vegaaniravintolassa, Päivillä oli paljon ideioita joita tässä on nyt yhdessä pyöritelty vielä sähköpostin välityksellä sen mitä on ehditty.
Pää on täynnä ideioita, lähes sellainen olo ettei tiedä mihin ryhtyisi! Aurinko paistaa vuorokauden lumimyräkän jälkeen, kohta pääsee kunnon lenkille ulkoilemaankin. Sitä ennen erinäisiä puheluita ja käytännön hommien hoitamista. Ihanan energinen olo, vaikka lauantaina seminaarin jälkeen tuntui että voisin vain nukkua kaksi vuorokautta putkeen. Pidin vähän rennomman aikataulun viikonloppuna, mutta nyt on palattava jälleen arkeen. Nyt tekisi kovasti mieli käydä käsiksi itse väitöskirjatekstiin, seminaarista jäi hyvin inspiroitunut olo.
sunnuntai, 5. helmikuuta 2012
Ja jatketaanpa saman tien kaikesta muusta, edellisestä päivityksestä on jo aikaa ja ihan syystä, tekemistä on ollut paljon. Ehkä tässä taas vähän tylsästi tulee mitä kaikkea olen tekemässä ja vähemmän filosofista pohdintaa.. toisaalta, haluan kuitenkin kuvailla mitä kaikkea yrittäjä-opiskelijan elämään sisältyy, millaisia töitä ja toimeksiantoja teen, ehkä joku siitä puolesta kiinnostunut saakin enemmän irti "listauksistani".
Edellisenä viikonloppuna kävimme siis siskoni kanssa Helsingissä, molemmilla se oli enemmän tai vähemmän työpainotteinen reissu. Itse haastattelin ja valokuvasin Voide of Finland- ohjelmassa kisaavaa ystävääni Mikko Herrasta. Tänään on ohjelmassa itse jutun valmiiksi kirjoittaminen. Mikko antoi niin syväluotaavan ja hienon haastattelun että en tiedä miten tekisin hänen ajatuksilleen ja kokemuksilleen oikeutta- mutta yritän parhaani.
Maanantaina oli kansatieteen seminaari, johon osallistuin tutkimussuunnitelmallani. Siellä jäi tosi hyvä maku suuhun, paikalla oli mukavasti ihmisiä, jotka myös aktiivisesti keskustelivat aiheesta. Vähän oli teknisiä ongelmia kun en tiennyt ryhmän siirtyneen jo uuteen Moodle-ympäristöön. Olin oman tekstini ladannut ainoalle foorumille, jonne omilla tunnuksillani pääsin. Onneksi Salla, ryhmän koordinaattori oli kuitenkin saattanut tekstini lopulta uuteen paikkaan mistä osallistujat sen löysivät. Sittenhän kirjoittelinkin jo suunnitelmani uusiksi, nyt on meneillään 3 rahoitushakua, toivon (melkein epätoivoisesti) että ohjaajillani olisi aikaa antaa palautetta ja ehdin vielä hiomaan suunnitelmaani hakuja varten.
Torstaina osallistuin puolestaan musiikin tutkimuksen tutkijaseminaariin joka pidettiin englanniksi. Kämppikseni Jelena sekä toinen jatko-opiskelija Anna- Elena Pääkkölä esittelivät työn alla olevia artikkeleitaan. Ilta oli pitkä, mutta kiinnostava.
Turku Bandstand 2012 on meneillään, mutta en päässyt nyt osallistumaan kuin yhtenä iltana toimeksiantojeni, opintojeni ja rahoitushakujeni takia. Keskiviikkona 1.2. esiintyivät The Sextants, upea indierock-bändi joka meni jatkoon sekä kaksi muuta vähän metallihenkisempää kokoonpanoa, The Nordic Empire ja Archean Sands. Ilta oli jälleen hyvin tasokas ja nautin esityksistä. Valitettavasti myös hyytävän kylmä sää vähän karsii intoa lähteä tuonne, kiireiden lisäksi.
Sain uuden toimeksiannon Stop Huumeille ry:n tukilehteen, en vielä käytännössä tiedä miten paljon ja millaisia juttuja lopulta tulen kirjoittamaan, mutta tällaisessa yhteistyössä taustalla on halu tehdä jotain hyvän asian eteen. Asia varmasti selkiää ajan myötä, maanantaina olisi seuraava toimitusringin tapaaminen, mutta en pysty nyt järjestämään itseäni paikan päälle Helsinkiin kolmatta kertaa kahden viikon sisällä.
Mitäpäs tässä muuta, Hammer open Air 2012 tiedotuskampanja on meneillään, voi haaveilla jo kesästä kun tekee töitä kestätapahtumaa varten! :D
Edellisenä viikonloppuna kävimme siis siskoni kanssa Helsingissä, molemmilla se oli enemmän tai vähemmän työpainotteinen reissu. Itse haastattelin ja valokuvasin Voide of Finland- ohjelmassa kisaavaa ystävääni Mikko Herrasta. Tänään on ohjelmassa itse jutun valmiiksi kirjoittaminen. Mikko antoi niin syväluotaavan ja hienon haastattelun että en tiedä miten tekisin hänen ajatuksilleen ja kokemuksilleen oikeutta- mutta yritän parhaani.
Maanantaina oli kansatieteen seminaari, johon osallistuin tutkimussuunnitelmallani. Siellä jäi tosi hyvä maku suuhun, paikalla oli mukavasti ihmisiä, jotka myös aktiivisesti keskustelivat aiheesta. Vähän oli teknisiä ongelmia kun en tiennyt ryhmän siirtyneen jo uuteen Moodle-ympäristöön. Olin oman tekstini ladannut ainoalle foorumille, jonne omilla tunnuksillani pääsin. Onneksi Salla, ryhmän koordinaattori oli kuitenkin saattanut tekstini lopulta uuteen paikkaan mistä osallistujat sen löysivät. Sittenhän kirjoittelinkin jo suunnitelmani uusiksi, nyt on meneillään 3 rahoitushakua, toivon (melkein epätoivoisesti) että ohjaajillani olisi aikaa antaa palautetta ja ehdin vielä hiomaan suunnitelmaani hakuja varten.
Torstaina osallistuin puolestaan musiikin tutkimuksen tutkijaseminaariin joka pidettiin englanniksi. Kämppikseni Jelena sekä toinen jatko-opiskelija Anna- Elena Pääkkölä esittelivät työn alla olevia artikkeleitaan. Ilta oli pitkä, mutta kiinnostava.
Turku Bandstand 2012 on meneillään, mutta en päässyt nyt osallistumaan kuin yhtenä iltana toimeksiantojeni, opintojeni ja rahoitushakujeni takia. Keskiviikkona 1.2. esiintyivät The Sextants, upea indierock-bändi joka meni jatkoon sekä kaksi muuta vähän metallihenkisempää kokoonpanoa, The Nordic Empire ja Archean Sands. Ilta oli jälleen hyvin tasokas ja nautin esityksistä. Valitettavasti myös hyytävän kylmä sää vähän karsii intoa lähteä tuonne, kiireiden lisäksi.
Sain uuden toimeksiannon Stop Huumeille ry:n tukilehteen, en vielä käytännössä tiedä miten paljon ja millaisia juttuja lopulta tulen kirjoittamaan, mutta tällaisessa yhteistyössä taustalla on halu tehdä jotain hyvän asian eteen. Asia varmasti selkiää ajan myötä, maanantaina olisi seuraava toimitusringin tapaaminen, mutta en pysty nyt järjestämään itseäni paikan päälle Helsinkiin kolmatta kertaa kahden viikon sisällä.
Mitäpäs tässä muuta, Hammer open Air 2012 tiedotuskampanja on meneillään, voi haaveilla jo kesästä kun tekee töitä kestätapahtumaa varten! :D
Nuorten Akatemia
Kirjoittelenpa ensimmäisenä tekstin ihan tuoreimpana mielessä pyörivästä jutusta eli Nuorten Akatemian koulutuksesta ja kouluvierailuista.
Olin nyt viikonloppuna, perjanta-lauantai Helsingissä Valmiina töihin - kouluvierailija koulutuksessa. Olin kohtalaisen kiireinen ja mieli täynnä kaikkea muuta ennen koulutusta, enkä oikeastaan ehtinyt asettaa itselleni suuria odotuksia siitä, mitä viikonloppuna tulisi tapahtumaan. Toisinaan se on hyvä asia, sillä niinhän se on että eivät ihmiset pety asioiden todelliseen tilaan vaan omiin odotuksiinsa. Kuulostaapas negatiiviselta, koulutushan oli erinomaisesti järjestetty, hyvät tilat, hyvää ruokaa ja aivan mahtava kouluttaja. En tiedä voiko sanoa että odotukseni ylittyivät roimasti kun niitä ei paljoa ollut. Ehkä ilahduin suuresti siitä mitä reissu lopulta antoi.
Koulutuksen sisältö oli asiapitoista, mutta hyvin toiminnallisesti järjestetty koulutus jätti sen puutumisvaiheen pois, pelkkää monologia kuunnellessa tulee aina se vaihe kun mieli vaeltelee jossain aidan takana vihreämmillä ruohikoilla vaikka kuinka yrittäisi keskittyä.
Mukana taisi olla kaiken kaikkiaan 18 ihmistä, aika naisvaltainen porukka. Ehkä ainoa odotus oli itselläni se, että olisin ehkä reippaasti kaikkia muita vanhempi tai vastaavasti nuorempi. No, olin varmasti vanhimmasta päästä, mutta ilahduin kuitenkin siitä, että mukana oli vähän eri ikäistä porukkaa, ympäri Suomea ja toisaalta vähän eriaisista lähtökohdista. Paljon oli opettajaopiskelijoita ja muuta korkeakouluväkeä, pari lukioilaista. Näytti siltä, että erilaiset taustat rikastuttivat koulutusta ja aktiivisena käynyttä keskustelua ja toivat erilaisia näkökulmia ryhmätyöskentelyyn.
Itse päädyin Turun alueen koordinaattoriksi, minkä uskoisin olevan juuri oikea homma itselleni kun olen paljon koneella ja innokas organisoimaan kaikenlaista. Turusta tuli 2 muutakin kouluttajaa ja ensimmäinen koulukin oli jo vierailijaa varten odottamassa.
Koulutuksen ulkopuolella jännitystä viikonloppuun toi Helsingin kaaos lumipyryssä ja kohtalaisessa pakkasessa. Helsinki oli itseasiassa uskomattoman kaunis vaikka sää vähän käytännön toimintaa ja liikkumista haittasikin. Kaikkialla valkoista lunta, uskomaton sini-harmaa-turkoosi värimaailma kuin Enki Bilalin sarjakuva-albumeista. Palella meinasi hetkittäin kun ratikat eivät päässeet kulkemaan, osallistujat myöhästelivät joukkoliikenteen ahdingon takia, ihmiset näyttivät tuskastuneilta ja kuskit olivat ärtyneitä. Onneksi minulla oli erinomaista seuraa!
Pääsin myös kokeilemaan uutta majoitusmuotoa, Omenahotellia. Sinänsä kyllä melko nihkeää, ettei kaikille ollut omaa sänkyä! Mutta sekin kokemus, Omenahotelli siis, oli yllättävän positiivinen siihen verrattuna, millainen mielikuva minulla niistä on ollut. Olihan siellä pyyhkeet, lakanat, tv, saippuaa ja niin edelleen. Toinen majoittunut ryhmä oli kyllä joutunut valvomaan haalariväen juhlintaa kuunnellessaan, meillä oli kuitenkin melko rauhallista. Kämppikseni olivat superkivoja ja toinen olikin kotipuolestani kotoisin.
Koulutuksen ulkopuolella kävimme porukalla syömässä, siis hotelliin majoittuneiden kanssa, vähän ikävä siinä mielessä jo nyt Helsinkiä että miten paljon siellä on valinnan varaa ruokapaikkojen suhteen ja hintataso on (varmaan kilpailun vuoksi) edullisempi. No, kyllä sielläkin löytyy eri hintaisia paikkoja joka lähtöön, mutta juuri ravintoloiden runsauden ansioista siellä voi syödä hyvin kohtuulliseen hintaan kun jaksaa vähän katsella ympärilleen. Kävimme syömässä sushia Forumissa Itame Sushissa, erinomainen hinta-laatusuhde, hyvä ja nopea palvelu. Suosittelen lämpimästi!
Nyt odottelen innolla että pääsen koordinoimaan ja tietysti käymään kouluissakin. Tämän innon lisäksi minulle jäi poikkeuksellisen inspiroitunut olo koko reissusta, kasa uusia ideioita ja into tehdä kaikkea. Tietysti kotiin päästyäni eilen olin iloinen kun pääsin kotiin, kaksi päivää uusia ihmisiä, paikkoja ja uuden oppimista oli hieno kokemus, mutta samalla niin ulkona perusarjesta että olin melko väsynyt. Niinpä se yön nukuttuani meni ohi ja nyt...!
Olin nyt viikonloppuna, perjanta-lauantai Helsingissä Valmiina töihin - kouluvierailija koulutuksessa. Olin kohtalaisen kiireinen ja mieli täynnä kaikkea muuta ennen koulutusta, enkä oikeastaan ehtinyt asettaa itselleni suuria odotuksia siitä, mitä viikonloppuna tulisi tapahtumaan. Toisinaan se on hyvä asia, sillä niinhän se on että eivät ihmiset pety asioiden todelliseen tilaan vaan omiin odotuksiinsa. Kuulostaapas negatiiviselta, koulutushan oli erinomaisesti järjestetty, hyvät tilat, hyvää ruokaa ja aivan mahtava kouluttaja. En tiedä voiko sanoa että odotukseni ylittyivät roimasti kun niitä ei paljoa ollut. Ehkä ilahduin suuresti siitä mitä reissu lopulta antoi.
Koulutuksen sisältö oli asiapitoista, mutta hyvin toiminnallisesti järjestetty koulutus jätti sen puutumisvaiheen pois, pelkkää monologia kuunnellessa tulee aina se vaihe kun mieli vaeltelee jossain aidan takana vihreämmillä ruohikoilla vaikka kuinka yrittäisi keskittyä.
Mukana taisi olla kaiken kaikkiaan 18 ihmistä, aika naisvaltainen porukka. Ehkä ainoa odotus oli itselläni se, että olisin ehkä reippaasti kaikkia muita vanhempi tai vastaavasti nuorempi. No, olin varmasti vanhimmasta päästä, mutta ilahduin kuitenkin siitä, että mukana oli vähän eri ikäistä porukkaa, ympäri Suomea ja toisaalta vähän eriaisista lähtökohdista. Paljon oli opettajaopiskelijoita ja muuta korkeakouluväkeä, pari lukioilaista. Näytti siltä, että erilaiset taustat rikastuttivat koulutusta ja aktiivisena käynyttä keskustelua ja toivat erilaisia näkökulmia ryhmätyöskentelyyn.
Itse päädyin Turun alueen koordinaattoriksi, minkä uskoisin olevan juuri oikea homma itselleni kun olen paljon koneella ja innokas organisoimaan kaikenlaista. Turusta tuli 2 muutakin kouluttajaa ja ensimmäinen koulukin oli jo vierailijaa varten odottamassa.
Koulutuksen ulkopuolella jännitystä viikonloppuun toi Helsingin kaaos lumipyryssä ja kohtalaisessa pakkasessa. Helsinki oli itseasiassa uskomattoman kaunis vaikka sää vähän käytännön toimintaa ja liikkumista haittasikin. Kaikkialla valkoista lunta, uskomaton sini-harmaa-turkoosi värimaailma kuin Enki Bilalin sarjakuva-albumeista. Palella meinasi hetkittäin kun ratikat eivät päässeet kulkemaan, osallistujat myöhästelivät joukkoliikenteen ahdingon takia, ihmiset näyttivät tuskastuneilta ja kuskit olivat ärtyneitä. Onneksi minulla oli erinomaista seuraa!
Pääsin myös kokeilemaan uutta majoitusmuotoa, Omenahotellia. Sinänsä kyllä melko nihkeää, ettei kaikille ollut omaa sänkyä! Mutta sekin kokemus, Omenahotelli siis, oli yllättävän positiivinen siihen verrattuna, millainen mielikuva minulla niistä on ollut. Olihan siellä pyyhkeet, lakanat, tv, saippuaa ja niin edelleen. Toinen majoittunut ryhmä oli kyllä joutunut valvomaan haalariväen juhlintaa kuunnellessaan, meillä oli kuitenkin melko rauhallista. Kämppikseni olivat superkivoja ja toinen olikin kotipuolestani kotoisin.
Koulutuksen ulkopuolella kävimme porukalla syömässä, siis hotelliin majoittuneiden kanssa, vähän ikävä siinä mielessä jo nyt Helsinkiä että miten paljon siellä on valinnan varaa ruokapaikkojen suhteen ja hintataso on (varmaan kilpailun vuoksi) edullisempi. No, kyllä sielläkin löytyy eri hintaisia paikkoja joka lähtöön, mutta juuri ravintoloiden runsauden ansioista siellä voi syödä hyvin kohtuulliseen hintaan kun jaksaa vähän katsella ympärilleen. Kävimme syömässä sushia Forumissa Itame Sushissa, erinomainen hinta-laatusuhde, hyvä ja nopea palvelu. Suosittelen lämpimästi!
Nyt odottelen innolla että pääsen koordinoimaan ja tietysti käymään kouluissakin. Tämän innon lisäksi minulle jäi poikkeuksellisen inspiroitunut olo koko reissusta, kasa uusia ideioita ja into tehdä kaikkea. Tietysti kotiin päästyäni eilen olin iloinen kun pääsin kotiin, kaksi päivää uusia ihmisiä, paikkoja ja uuden oppimista oli hieno kokemus, mutta samalla niin ulkona perusarjesta että olin melko väsynyt. Niinpä se yön nukuttuani meni ohi ja nyt...!
torstai, 26. tammikuuta 2012
Hammer Open Air 2012 julkistuksia ja yksityiskohtia
H.O.A. 2012 pähkinänkuoressa:
Ajankohta: 20.-21.7.2012.
Paikka: Mannin Navetta, Lieto (Mannintie 4 Mannin Navetta, 21360 Lieto AS, Lieto)
Kapasiteetti: 1200 henkeä / päivä.
Esiintyjiä: 20+
Ikäraja: K18
Liput: 75 € / 2 pv. ja 45 € / 1 pv.
Ennakot: 6.2. lähtien Tiketti.fi ja Tiketin toimipisteet
(Huom: Mahdolliset käsittely- ja toimituskulut lisätään hintaan).
Kahden päivän lipun ovat helmikuun ajan myynnissä alennettuun hintaan.
Bändejä:
DESTRÖYER 666 (AU)
ASPHYX (NL)
NECROPHOBIC (SE)
PORTRAIT (SE)
CHARNEL WINDS (FI)
DAMNGOD (FI)
DEVASTRACKTOR (FI)
GOREPHILIA (FI)
JESS AND THE ANCIENT ONES (FI)
KRYPTS (FI)
SWALLOWED (FI)
11TH HOUR (NL)
... lisää julkistuksia maaliskuun alkupuolella!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)